
Lepakon kaikukartta
Tarinasta
Pieni lepakko Nini lentää ensimmäistä kertaa yöllä muiden mukana ulos luolasta, ja ympärillä on pilkkopimeää. Äiti opettaa: huuda ja kuuntele tarkasti, sillä ääni kimpoaa takaisin, kun se osuu puuhun tai hyönteiseen. Sateisena yönä hänen täytyy löytää tie takaisin luolaan kaikujen avulla.
Avaa SatuhalissaLue ensimmäinen sivu
Luolassa oli hämärää, ja hyvin, hyvin monta lepakkoa roikkui ylösalaisin nukkumassa.
Pieni lepakko Nini roikkui myös ylösalaisin.
Mutta hän ei nukkunut. Hän puhui.
Mitä lapsi saa mukaansa
Tutustua kaikuun ja siihen, miten lepakko löytää tien yöllä
Hyvä tietää vanhemmille
Kun ääni osuu johonkin, se kimpoaa takaisin, ja sitä sanotaan kaiuksi; mitä lähempänä esine on, sitä nopeammin kaiku palaa, ja mitä kauempana, sitä hitaammin. Monet hyönteisiä syövät lepakot päästävät ääniä ja kuuntelevat kaikuja tietääkseen, että edessä on puu, kallioseinä tai pieni hyönteinen (sitä sanotaan kaikuluotaukseksi); niiden äänet ovat yleensä liian korkeita ihmisen korvalle, ja kirjan ”tii” on äänen esittämistä, jota me teeskentelemme; lepakko ei ole sokea, mutta pimeässä se luottaa enemmän korviinsa. Tätä taitoa on syntyessä jo vähän, ja se paranee mitä useammin lentää. Monilla yöperhosilla on korvat, ja kun ne kuulevat lepakon äänen, ne putoavat äkillisesti alaspäin väistääkseen. Rankkasateella sadepisarat kimpoavat takaisin monina sekavina pieninä kaikuina, ja märkä lepakko väsyy lentäessään erityisen paljon, joten lepakot piileskelevät usein sadepäivinä tai palaavat luolaan. Malesian ja muiden paikkojen kalkkikiviluolissa asuu tuhansia ja tuhansia lepakoita, jotka lentävät illalla pitkässä jonossa ulos luolan suulta. Harjoitellaan myös ”kun on puhunut, odotetaan ja kuunnellaan toisen puhetta”.





